Tarkastelen ihmisvilinää Kampin kaukoliikenteen terminaalissa. Takanani joku tarinoi venäjäksi, vieressäni istuva nainen hörppää kahvia kuuluvasti ryystäen. Joka puolella ihmiset etenevät, siirtyvät, hyppäävät bussiin ja vilkuttavat toisilleen hyvästiksi. Hetki sitten he olivat tässä, nyt jo muualla; he ovat liikkeessä.
Tätä loputonta liikettä seuratessani ajaudun ajattelemaan tanssin hetkellisyyttä. Sitä, kuinka tapahtuessaan tanssi on olemassa sellaisenaan vain hetken. Liikkeen päätyttyä tanssi elää ja jatkuu, mutta toisenlaisena, joksikin muuttuneena, ei koskaan samana.
Näiden pohdintojen valossa Vinhan lukuvuoden teema Tanssi kuvassa! näyttäytyy mielenkiintoisena. Vaikka Varpu näitä teeman herättämiä kysymyksiä sivusikin jo aikaisemmassa blogikirjoituksessa, päätän lisätä oman lusikkani soppaan. Kuinka tanssin voisi vangita kuvaan? Mitä asioita on mahdollista tanssista tallentaa, mitä jää väistämättä ulkopuolelle?
Ajattelen tanssi olevan hetken taidetta: Se on yksi niistä taiteenmuodoista, joita emme voi koskaan tallettaa, asettaa museoon tai toisintaa täysin sellaisena kuin se on. Tanssi on siis läsnäoloa: Se vaatii sekä esittäjältään että katsojaltaan hetken jakamatonta huomiota. Sellaisen hetken, joka ei palaa enää koskaan samanlaisena. Vaikka tanssiteoksia voidaan esittää kymmeniä, jopa satoja kertoja uudelleen, jokin niissä väistämättä muuttuu: Tunnelma, ajoitus, askeleen suunta, hengityksen rytmi. Tanssiminen ja tanssin katsominen tallettuu muistoihimme, kokemuksiimme ja kuvitelmiimme, muttei koskaan sellaisena minkälaisena sen näimme tai tanssimme.
Ehkä tanssin tallettaminen onkin muodonmuutoksen prosessi? Tanssi muotoutuu joksikin uudeksi: hyppy valokuvaksi, josta liikeen suunnan voi aistia, pieleen mennyt pyörähdys kipeäksi mustelmaksi polvessa, kokemus yhteisestä rytmistä lämpimäksi tunteeksi selkänikamaan tai kokonainen esitys videoksi, jonka voi katsoa yhä uudestaan ja uudestaan.
Tanssi siis vaihtaa muotoaan, muttei oikeastaan koskaan tule täysin kokonaiseksi uudelleen. Tavallaan tanssia talletettaessa tehdään rajaus. Minkälaisia elementtejä halutaan tallentaa ja millä keinoin? Ajattelen, että jokaisen tanssin osatekijän – musiikin, hengityksen, liikesarjojen, valojen ja värien tallentaminen on mahdollista. Vain yhden huomaan olevan tästä irrallinen, tallentamaton: Se on kokemus. Kokemus tanssista ei koskaan voi kääntyä millekään muulle kielelle, toiseksi taiteenlajiksi tai dokumentaatioksi. Kokemus on läsnä liikkeessä yksityisesti ja jaetusti. Siinä on tanssin taika. Tätä taikaa olen päässyt todistamaan niin Nyhkälän kuin Siirilänkin ryhmien kanssa ja uskon, että yhteisiä hetkiä tanssin kokemisen äärellä on luvassa myös tulevaisuudessa.
Tanssi kuvassa! -teema antaa siis mahdollisuuden pysäyttää, zoomata, rajata ja johdatella ajatuksia tanssista. Kuvalla voi korostaa, jättää ulkopuolelle tai luoda mielikuvia. Kuvalla voi myös huijata tai kutkutella mielikuvitusta. Mitä tapahtui ennen, mitä jälkeen kuvan? Ainakin nämä ajatukset viehtättävät itseäni tulevien esityskoreografioiden kehittelyssä.
Tanssin elementtien rajaamista kuvaksi voi päästä tutkimaan esimerkiksi syysloman MeTa-leirillä. Vihdin kuvataidekoulun kanssa yhteistyössä järjestetty leiri tarjoaa oivan mahdollisuuden tarkastella tanssin lukuisia ulottuvuuksia tanssielokuvan keinoin. Leiri on suunnattu 11-15 -vuotiaille ja siellä voi valita joko tanssi- tai mediapainotuksen. Kuka tietää ehkä leirillä löytyy keinoja tanssin kokemisenkin tallentamiseen? Vain mielikuvitus on rajana!
Täällä linja-autoasemalla tätä kirjoittaessani rajaan katsellani näyttämön, ja todistan loputonta etenemistä kuin koreografiaa: Nyt kaksi linja-autokuskia suorittavat dueton samaan suuntaan kävellen, nyt selloa kantavalla miehellä on soolo. Liukuportaita pitkin näyttämölle laskeutuu uusi seurue kuin uusi ryhmä esiintyjiä. Annan teokselle nimeksi Siirtymiä ja katselen sitä uppoutuen liikkeen päättymättömään rytmiin. Lopulta on minun aikani liittyä osaksi tätä teosta. Vai olenko sittenkin ollut sen aktiivinen esiintyjä koko ajan? Nousen penkiltä, nostan reppuni selkään arkisella eleellä ja astelen bussiin, joka kuljettaa minut toisiin tiloihin, toisiin rajauksiin, toisiin tansseihin. Antaudun vietäväksi.
– Aino
